Olen kulkenut metsissä ihan pikkutytöstä asti. Ehkä sieltä juontaa juurensa, etten pelkää eksymistä. Ei pidä sanoa ei koskaan, mutten ole koskaan eksynyt. Joskus on ollut suunta hakusessa, mutta siihen auttaa yleensä mielen rauhoittaminen tai istuminen kannon nokalla. Olen tehnyt hiljaisen sopimuksen luonnon kanssa. Kunnioitan ja arvostan sitä ja vastaavasti saan samaa takaisin.
Viime syksynä sienimetsällä ollessani kadotin suunnan. Aurinko paistoi lähtiessä, mutta oli pikku hiljaa mennyt pilveen. Istahdin kivelle ja katselin ympärilleni. Kaukana näkyi jotain vaaleaa ja lähdin kulkemaan sitä kohti. Sielläpä oli runsaasti kanttarelleja. Lähdin taas kulkemaan ja tulin kallion reunalle ja sen alapuolella näin taas ison rykelmän kanttarelleja. Jouduin hieman kiertämään paikalle, keräsin sienet ja nousin ylös katsellakseni ympärille. Samassa jo tunnistin aikaisemmin kulkemani polun. Polkua pitkin pääsinkin tutuille poluille. Olen melkoisen varma, että luonto omalla tavalla "ohjasi" oikeaan suuntaan kera kassillinen kanttarelleja :)